Vanhempien tunteet

Vanhempien tunteet kun lapsi onkin erilainen

Erilaisen lapsen saaminen on aina pysäyttävä hetki vanhemmille – toisille pieni kolaus, toisille valtava rysäys. Jokainen meistä kun varmasti ainakin alitajuisesti ajattelee ja toivoo saavansa terveen lapsen, todistaahan tätä vanha sanontakin ”Ihan sama kumpi se on, kunhan se on terve.”  Ja kun näin ei asia olekaan, menee moni asia ja ajatus uuteen järjestykseen.

Me vanhemmat reagoimme erilaisuuteen eri tavoin: joku kipuilee pienenkin asian kanssa kauan, hakee syitä tai syyllisiä ja pelkää lapsensa pärjäämisen puolesta. Toinen taas hyväksyy asian nopeasti ja keskittyy ratkaisujen hakemiseen. Kolmas on iloinen, etteivät asiat ole vielä hullummin. Jokainen näistä on oikea tapa käydä läpi omia tunteita, eikä omia ajatuksia kannata verrata toisiin ”parempina tai huonompina”. Mutta ei kannata myöskään jäädä surun ja huolien keskelle jumiin vaan hakea vertaistukea ja juttuseuraa.

Dysmelia- ja erbilasten vanhempien lähtökohta erilaisuuden hyväksymiselle on erilainen; onhan toinen jo sikiövaiheessa syntynyt vamma, toinen vasta synnytyksessä. Toisaalta taas dysmelialasten vanhemmat jakautuvat kahteen: niihin, jotka tietävät vammasta jo odotusaikana ja niihin, joille se tulee yllätyksenä.

Me itse tiesimme poikamme dysmeliasta jo odotusaikana, tosin diagnoosi oli virheellisesti kampurajalka. Itse olen iloinen, että kävin pahimmat surut läpi jo etukäteen ja pääsin pian tilaan ”jos on vain kampurajalka, niin kaikki hyvin”. No, olikin kolmiraajadysmelia, lonkkaluksaatio ja kuulovamma – ehkä ihan hyvä, ettei koko pakettia rysäytetty kerralla pähkäiltäväksi! Jokaista vammaa surin ja huolehdin jonkin aikaa, mutta sitä mukaa kuin asiat loksahtelivat kohdalleen ja ennusteet olivat loistavia, muuttuivat murheet pienemmiksi ja pienemmiksi päivä päivältä. Uskoisinkin, että lähes jokaiselle epätietoisuus on se pahin peikko ja diagnoosi/ennuste antaa eväät suunnata katse kohti tulevaisuutta.

Niina With